Just thinking.

Sometimes it would be good to thank people who make it possible to you be where you are and have what you have. And I know those people, but sometimes, most of times I don't know what I really have or where I are. What I have that makes me want to thank someone. I don't know and what that makes me? Ungrateful?

Lets sum up something. I have food to eat. I have clothes that I pretty much want. I have the possibility to do most things I want. I have friends. I have what anyone needs to have a good life and most times it isn't enough. Any of that really don't make me happy. All the negatives feel more to me, I don't let me be happy. I block it as hard as I can.

Loneliness even when I am not alone strikes me more than not. Friends are all around me and I don't give a shit what they are saying. I don't even hear them really. Do I deserve them?

And what the hell I want? I really don't know. Maybe someone that understands me but can I wait to find that person when I self don't always undestand me. And even if I found that people could I get him? I'm afraid of failure and that makes me coward. I avoid situations where I have something to lose. I keep me locked in because I don't think it is something she would like. Hell I haven't met me for a long time. So if the one who has the key hears, come and use it. Unlock me, thanks.

Väli

Pokeripöytä oli asetettu keskelle avaraa tilaa, niin kuin se oli jo vuosia. Joka toinen viikko tulimme tänne pakoon maailmaa tuolla ulkona, pakoon vaimojamme, pakoon todellisuuttamme. Täällä meillä oli vain toisemme, pokeripöytä, kasa rahaa, sikareita ja yleensäottaen rentouttavaa uhkapeliä. Tunsimme melko hyvin toisemme tai siis minä, Olavi ja Iso-Aarne. Samaa ei voinut sanoa Arnold Von Basiliskista. Hän oli ikäänkuin vain ilmestynyt yhtenä päivänä. Hänellä oli yleensä melko suuri määrä rahaa mukana ja iesus kuiten kukaan meistä ei voinut tajuta kuinka voi olla niin huono pokerissa. Syy oli kai osaksi siinä, että hän ei tuntunut olevan aina ihan tässä maailmassa. Hän puhui huumeista ja niiden myynnistä, moneen otteeseen oli viitannut sitä meidän “bisneksenä”. Kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt ja, jos totta puhutaan kukaan ei uskonut Arnold Von Basiliskin olevan hänen oikea nimensä. Annoimme hänen kuitenkin pelata kerran kuukaudessa. Hänen häviämisensä rahoitti koko pelaamisen meille muille.

Olavi voitti meistä useimmin. Hänen valkoinen risupartansa takaa virnuileva suu tuntui olevan yleensäottaen meitä muita askeleen edellä. Juopon tuuriksi, sitä aluksi sanottiin, mutta yhä useamman illan jälkeen tuli selväksi, että hänen viattomilta näyttäneet silmät eivät olleet niin viattomat. Ne piilottivat taakseen oman määränsä viisautta ja taitoa pelata ihmistä vastaan. Iso-Aarne ei osannut pelata kuin hyvillä korteilla. Hän hävisi lähes yhtä paljon kuin Arnold, paitsi iltoina jolloin hänen tuurinsa oli loppumaton. Jos vaikutti edes hieman, että hän bluffaisi katsoin sen. Siitä oli myös hyötyä tänä iltana napatessani ison potin häneltä heti alkuun.

Tämä ilta tuntui muutenkin olevan minun. Korttini olivat lähes poikkeuksetta hyviä ja olin löytänyt tietynlaisen hurmoksen peliini. Kaikki kulki erinomaisesti. Jopa Olavi missasi täysin bluffini ja Arnoldia pelasin lähes rutiinilla aivan miten halusin. Miestä kiinnosti hänen omat löpinänsä paljon enemmän kuin mikään muu. Tänä iltana vielä enemmän kuin ennen ja hetken ajatukseni pysähtyivät. Ohikiitävän hetken ajan olin varma, että näin hänen silmissään hermostuneisuutta, että olisin nähnyt aseen, mutta se oli vain ohikiitävä hetki. Olin tänään voittamaton!

Alku

Tämä luultavasti tarvii hieman ennakkoon selvitystä. Seuraava teksti kai yrittää esittää jotain novellin poikasta. Kirjoitin sen täysin suunnittelematta lähinnä yhdestä ajatuksesta, mikä minulla oli yhtenä iltana yrittäessäni saada unta. Se mitä muutin kirjaimiksi muistuttaa osaa siitä ajatuksesta ja on toki muuttunut melkoisen paljon. Tätä ei ole hiottu millään tavalla tai jatkoa en ole sen kummemmin miettinyt eteepäin. Ajatus olisi kuitenkin tehdä tästä jonkinlainen kolmiosainen tarinan pätkä.

--

Kävelin pitkin pimeää kujaa kohti ovea. Kuja esitti hyvin normaalia kujaa suurimmasta osasta tämän puolen kaupungin kujista. Ensinäkin se oli pimeä, juuri sellainen mitä näkee elokuvissa tai sarjakuvissa, jossa ryöstöt, pahoinpitelyt, murhat ja raiskaukset tapahtuvat. Juuri sellainen kuja, mitä kenenkään ei pitäisi kulkea. Roskaa oli ympäriinsä ja haju kerrassaan karmaiseva. En ollut kuitenkaan peloissani. Tiesin, mitä oven takana oli. Olin ollut osa oven takana tapahtuvia kokouksia jo vuosia. Ensin olin hermostunut, joka kerta, että paljastuisin, että he huomaisivat koko minän olevan pelkkää illuusiota. Illuusiota, jota olin esittänyt jo vuosia ja tullut sinuksi sen kanssa. Tämä työ oli vaatinut, että elin tälle illuusiolle. Niimpä tein sen. Nykyään en enää pelännyt, en ollut hermostunut. Olin vanha tekijä ja illuusio, jota olin esittänyt oli kasvanut minuksi. Nautin siitä, suurenmoisesti.

 Tämä johtikin siihen, että olinko valmis päättämään sen tänään tai huomenna tai edes viiden vuoden kuluttua. Nyt oli kuitenkin tullut se hetki ja mitä vaihtoehtoja minulla oli? Poliisi tiesi, kolleegani tiesivät mitä tein tai ainakin niin useat joille tieto oli luotettu. Jos yrittäisin perääntyä nyt, joutuisin nopeasti lukkojen taakse. Jos menisin suunnitelmien mukaan, urani lain tällä puolella olisi ohi. Kasvoni tiedettäisiin ja tuskin pystyisin edes soluttautumaan mihinkään muualle enää ikinä. Tämä olisi ohi. Asia, josta nautin olisi ohi. Olinko siihen valmis? En. Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. Niimpä astuin ovesta sisälle.

Mielettömyys

Mieli, joka luo tyhjästä kokonaisuutta, lisää väriä, täyttää ja vahvistaa. Tavalliset asiat muuttuvat isoiksi, vainoharhaisuus lisääntyy seuraten omaa häntäänsä uudestaan ja uudestaan. Virheistä ei enää opi vastoinkäymisienkään kautta vaan ne vain uusii yhä uudelleen samalla luoden myös uusia. Virheet kääntyvät muiden virheiksi, kun mieli pääsee niitä pyörittelemään. Kaksinaismoralismi saapuu paikalle vahvistamaan jokaista sanaa kaksin käsin. Mieli löyhkää hulluutta, jota se ei itse myönnä, mieli on muuttunut riippuvaiseksi. Vainoharhaisuus on vallannut elämää yhä enemmän ja syyttelyt alkavat jo hyvin hataroilla pohjilla. Mitä hän haluaa vai tietääkö hän itsekkään. Työntää, vaikka haluaisi vetää, ja lopulta syyttää läheisiä kaikkoamisesta.

Miten tähän pitäisi reagoida. Eläminen ympärillä tuntuu välillä mahdottomalta ja parhaimmillaankin vaikealta. Kaikki ympärillä kärsivät mielen vaikutuksesta. Se ei selvästikkään ole tarttuvaa, mutta hyvin vaikeasti hoidettavaa. Muutos pitäisi lähteä jostain syvältä mielen keskipisteestä. Ymmärryksestä, mutta se on vaikeaa, kun jokainen mielen prosessoima sana, teko, muuttuu joksikin muuksi. Lauseet vaihtavat sisältöään ja merkitystään, mikään ei mene perille asti enää. Mikään ei löydä enää lohkoon, jossa järki vallitsee. Kaiken hoitaa mielettömyys. Niimpä kaikki toiminta on mieletöntä.

Jotain taivaallista.

Näen itseni pellolla, joen rannalla. Aurinko on laskemassa maalaten taivaan verenpunaiseksi ja väritys hohkaa kasvoilleni myös veden pinnasta. Taianomainen fiilis ja suorastaan nostalginen tunnelma. Taustalla soi musiikkia jostain maailman vanhimmasta mankasta, joka on parhaat päivänsä nähnyt. Tychon ja Beach Housen unenomaiset soinnut leijailevat ilmassa ja tarkasti katsomalla voin jopa nähdä ääniaallot. Nauran viereisen kaverini jutuille, mutta en osaa palauttaa mieleeni mitä hän sanoi. Jotain, mitä oli tapahtunut aiemmin tai ehkä tulisi tapahtumaan. Otan huikan, mutta nesteen saavuttaessa makunystyräni virnistän, se on kultalonkkua. En ole koskaan välittänyt siitä, mutta annan sen valua kurkkuani pitkin sisään.

Tuuli tuntuu ihollani hieman sen heiluttaessa iho karvoja hyvin samalla tavalla kuin pellon ajettua, mutta jo hieman kasvanutta heinää. Joen pinnan liikehdinnät kopioivat pellon rauhallisia liikkeitä. Ne tanssivat keskenään kertovat päivän kuulumisensa kuin ne ovat tehneet vuosien ajan. Heitän kiven ja rikon yhdenmukaisuuden hetkeksi. Toisaalta en ole varma oliko yhdenmukaisuutta edes olemassa koskaan. Tapahtuiko mikään tästä oikeasti vai onko tämä muistojen ja mielikuvituksen summaa. Ehkäpä uni.

Taidetta

Selkä huoltoaseman seinää vasten istuin katsellen täydellisessä mielenrauhassa eteeni aukeavaa näköalaa, joka sinänsä oli surullinen. Aivoihini piirtyi kuva halkeilevasta asvaltista ja siitä ylös nousevasta talosta, jonka haalistunut kyltti kertoi sen olevan siwa. Kaupan puuseinät olivat yhtä haalistuneet kuin sitä koristava kyltti ja yhtä halkeileillut kuin edessä olevani asvaltti. Muut rakennukset ympärillä olivat myös selvästi eläneet parasta ennen päiväyksensä vuosia sitten. Joskus tässä kohtaa oli ollut viriili kylä, sen näki selvästi. Nyt tätä kylää asuttivat lähinnä samat ihmiset tai siis ne jotka eivät olleet muuttaneet tai kuolleet. He näyttivät yhtä haalistuineilta kuin kaikki muukin tässä kylän pahasessa. Kuoleva kylä keskellä lappia, jossa asukkaat sinnittelevät eläen pitkälti yhden sesongin varassa.

Auringon pilkahtaessa kaupan katon rajasta tajusin jotain oleellista. Monet kriteerit kertoisivat kuinka ruma tämä kylä oli, mutta tosiasiassa tämä kylä oli yhtä kaunis kuin asvaltin halkeamasta nouseva kukka. Asutuksen jättämät jäljet ja sen puutteen jättämät jäljet kertoivat sinnikkyydestä, tietynlaisesta rujosta kauneudesta. Ajan kuluttamat talot, autot, asvaltti, mutta samalla tämä oli todellinen luonnon ja asvaltin rajamaa. Nämä paikat olivat nähneet ja kokeneet. Ne olivat itsessään taidetta, mutta samalla täytyi myöntää jo aiemmin toteamani seikka, tämä kylä oli kuolemassa. Kirjaimellisesti. Juuri tällä hetkellä löysin kuitenkin pahaisen huoltoaseman seinän reunustalta paikan, jossa saavutin mielenrauhan katsellen auringonnousua. Taidetta.